Maestro, I

Hiljaisuus

istun teatterin penkillä
keskellä katsomoa
yksin

esirippu on laskeutunut

käteni taputtavat

ääni

Kaikuu
kauemmas ja kauemmas

Maestro
on päättänyt esityksensä

viimeisen esityksensä

Ihmiset ovat hänet
jo vuosikymmeniä sitten unohtaneet

mutta aina ei ollut näin
ei todellakaan

Hänen esityksiään
tultiin katsomaan
ympäri maailmaa

ja Maestro myös kiersi

maailmankiertueet
valloittivat ihmisten sydämet

Mutta mikään ei kestä ikuisesti

kuuluisuus kaikkosi
lehdet alkoivat hylkiä häntä
hän ei ollut enää kiinnostava

pelkkä reliikki
menneestä ajasta
menneestä taiteenlajista

joka meni pois muodista

Maestron kollegat
vaihtoivat toisiin lajeihin
heistä tuli taikureita
näyttelijöitä
sirkusesiintyjiä

Mutta Maestro
ei suostunut

sillä tämä oli hänen elämänsä
ainoa asia maailmassa
jonka hän todella taisi

hänen ainoa syynsä elää

Nousen ja menen takahuoneeseen
Maestro on siellä pyyhkimässä
meikkejään pois

"Se oli kaunista."
sanon
mutta hän ei käännä päätään
katsoo minuun peilin kautta

"Hyvä."
hän toteaa poissaolevasti

"Isä..."
sanon.

"Niin?"
"Odotan eteisessä."

Puolen tunnin kuluttua
hän saapuu

Sammutan teatterin valot

Kävelemme ulos ovista
ja lukitsen ne

istumme autoon
ajan isän kotiinsa

ja menen sitten itse omaani

emme sano sanaakaan

Kotona
istun työpöytäni ääreen
ja katson seinälläni olevaa
kehystettyä julistetta

"Maestro,
Live Tonight in New York,
4/13/1920"

olen lukenut julisteen tekstin
varmaankin satoja kertoja

Vedän kirjoituskoneeni esille
laitan siihen liuskan paperia

ja alan kirjoittaa

haluan
että kaikki tulevat jälleen muistamaan Maestron