Kotiinpäin

Esikaupunki oli hiljaa kävellessäni sen halki
kotiinpäin.

Kompassini oli levoton.
En voisi mitenkään unohtaa viimeöistä.
Aamulla herätessäni hotellisängystä huomasin kimmeltäväni
verestä.

Sydämeni takoi lujaa, kun näin neulan kädessäni, siitä virtasi edelleen
verta.

Aivoni eivät kyenneet muistuttamaan minua, mitä ihmettä oli oikein tapahtunut.

Puhelinkeskustelu elämäni suunnistajan kanssa ei ollut ollenkaan auttava.
Hän oli paraikaa maaseudulla, metsän rauhassa.

Nousin sängystä ja vein kehoni kylpyhuoneeseen.
Olin kalpea.
Viime yö
oli ollut jotain uutta, sen tiesin.

En tiedä kuitenkaan, saanko koskaan selville näitä tapahtumia,
jotka ovat niin perin oudot,
ja hämmentävät
ja niin minulle epätavalliset.

Esikaupunki oli hiljaa,
mutta mielessäni
minä en ollut.